3.2.2011

Meillä täällä oikein mukava porukka lähdössä kohti tuntematonta. Olemme nelikko kotoisin ympäri Suomen. Kaisu, Eve ja Teija ovat kohta valmiita farmaseutteja ja menossa harjoitteluun sairaala-apteekkiin ja ”tavalliseen” apteekkiin . Margareeta opiskelee toimintaterapeutiksi ja ainakin näillä näkymin menossa vapaaehtoistyöhön vammais- ja kuntoutuskeskukseen. Teija ja Margareeta näki toisensa ensimmäistä kertaa Helsinki-Vantaan lentokentällä, mutta hyvin on yhteistyö lähtenyt käyntiin.

Jätimme räntäsateisen Suomen taaksemme niin että nauttikaahan Suomen talvesta ;). Teija odotteli reissun alkamista, jotta auton ikkunoitten raappaus loppuu. Margareeta sen sijaan kävi vielä hiihtämässä viimeisiä hiihtoja, vaikka aikaa ei ollut kuin 15min. Ehkä joitakin asioita tuntui tekevän ikään kuin viimeistä päivää, vaikka kyseessä oli vain viimeinen kerta tälle talvea.

Täällä istutaan ja ihmetellään Lontoon Heathrown lentoasemalla. Yhtäkkiä ollaan tänne tupsahdettu keskelle ihmispaljoutta. Täällä ihmisiä joka puolelta maailmaa, tummia, vaaleita, kaavuissa kulkevia, eri kieliä puhuvia, osa nukkuu, osa kiirehtii, osa panikoi.. Tuntee ittensä aika pieneksi ja mitättömäksi näin suuressa maailmassa. Päässä pyörii miljoonia kysymyksiä, mutta toisaalta olo on helpottunut kaiken alkusäädön jälkeen. On ollut paljo muistettavaa ja huolehdittavaa. Reissuun ei siis keritty kovinkaan paljon yhdessä orientoitua, kaikki vain omilla tahoillaa touhunnu reissun tiimoilla.  Perillä tuntuu olevan asiat kuitenkin aika hyvin järjestetty tai niin ainakin luotamme.

Vois alkaa pikku hiljaa kääntämään tätä käyttökieltä englanniksi. Nimittäin Evellä ainakin on vähän sekaisin kelle puhuu mitäkin kieltä. Vastaantulevaan peruuttaessa laukkujensa kanssa pyytelee suomeksi ”oi anteeksi” ja Teijalle vastaa ”Yes”.  Suomeen palattua voikin olla vähän totuttelu siihen, ettei ympärillä olevista voi isoon ääneen puhua.

6.2.2011

Matka meni loistavasti ja kentällä meitä odotti kuumankostea ilma. Heti tunsimme itsemme erikoisuudeksi, kun kaikki muut ympärillä oli tummaihoisia. Lentoasemalla meitä oli vastassa kaksi paikallista miestä (tutun tuttuja ;) ) ja survouduimme yhteen autoon rinkkoinemme. Kauhistelimme heti alkuun mieletöntä liikennettä. Meille oli varattu Accran Achimotasta hotelli, joten kaikki kävi oikein helposti.

Ei mitään logiikkaa missään. Kaikki autot tyytit pohjassa. Ja täällä tätä populaa riittää. Meteli on kova. Joka puolella on hirvee pöly ja koko ajan pitää olla varovainen kävellessä, ettei tipu kaivoihin joita on siellä täällä. Ihmiset kantaa pään päällä painavia ja uskomattomia viritelmiä. Ollaan päivitelty, miten ihmeessä ne jaksaa kantaa niitä ja miten ne pysyy pään päällä. Kaikki katsoo meitä ja osa huutelee "Obroni, obroni". Se tarkoittaa, että valkoinen nainen. Ihmiset on todella auttavaisia ja ystävällisiä. Antaa siitä vähästäkin mitä niillä on.

Paikalliset pojat kutsu meiät illalliselle. Päästiin näkemään, millasissa oloissa nämä asustelee. Asunnossa oli eteinen, jossa oli samassa ruoantekotilat. Monta tuntia ne kokkaili meille ja me odotimme sisällä jutellen. Ruoka oli tosi hyvää ja annokset ihan hurjat. Samalla kierreltiin lähistöllä muidenkin asuinpaikkoja. Pieniä kapeita katuja ja pieniä kyhättyjä mökkejä vieri vieressä.

Ihmiset herää täällä tosi aikasin, jo viiden aikoihin. Lauantaina lähettiin kuuden aikoihin (sillon oli jo täysmeno päällä joka puolella) vuokratulla autolla käymään Elmina Castlessa eli se on sellasessa orjalinnassa ja Kakumissa eli kansallispuistosssa, jossa oli riippusillat korkealla kasvuston päällä ja siellä pelkäen käveltiin. Matka kesti suuntaansa varmaan kolme tuntia ja nähtiin paljon elämää autosta käsin. Autolla ajo oli kyllä aika jytkyytystä vaikka saatiinki matkustaa ihan ilmastoidussa autossa. Ollaan saatu kuulla moneen otteeseen siitä, että ollaan niin outoja. Paikalliset kuittailee tavaran määrästä ja meiän tavoista. Mutta kyllä on meilläki ollu ihmettelemistä kaikessa tässä. Ihmiset myy mitä vain tavaraa kulkien liikenteenkin keskellä. Tylsäksi tämä elämä ei ainakaan käy. Joka puolella niin paljon nähtävää ja erilaista elämää.

Nyt ollaan pääsy Accrasta Kumasiin. Tänään kun lähdimme Accran bussiasemalta paikallisten saattamana saatiin järkyttävä lauma miehiä ympärille jotka kaikki huusi kovaan ääneen ympärillä. Yks lähti kulettaa teijan rinkkaa ja toinen juoksi perään. Teija luuli että ne varasti sen. Oltiin ihan ihmeissään kun ei tiedetty mikä on homman nimi. Lopulta selvis että ne kiisteli että mihin bussiin menisimme. Sitten kun päätimme mihin bussiin menemme niin kaikki tähän bussiin menijät taputtivat käsiään ja hurrasivat kovaan ääneen. Meillä oli aika luksusbussi. Leveät penkit jalkatukineen yms.:D

Nyt päästiin vihdoin tänne, missä ollaan seuraavat kolme kuukautta. Kaikki ihan innoissaan ku päästiin ensimmäistä kertaa nettiin. Täällä me asutaan aika isossa talossa. Kaks huonetta meille varattuna, molemmissa huoneissa oma vessa. Ja tosi kivalta vaikuttaa perheen äiti ja isä. ja täällä asuu myös yksi perheen poika ja sisäkkö.

Näitä muutamia päiviä muistellessa aletaan viritteleen sääskiverkkoja sänkyjen ylle ja raskaan päivän jälkeen vihdoinkin päästään nukkumaan.