Pitää avautua vähän näistä ghanalaisista miehistä. On tullu tekstareita, puheluita, sähköpostia:  ”Watchout baby, a big smile for you”, “I wake up each morning thinking about you. I love you. I love mornings. I want to marry you Kaisu. Take care and enjoy your day”. Ihan on mukava jättää tämä ghanalainen liittymä niin ei lähes aina, kun puhelin soi, tarvi pettyä siihen, että taas joku ghanalainen yrittää soittaa. Kaisu ja Eve lähti yks päivä sairaalan kanttiinista kotia kohti. Mentiin ensin sairaalan pohjakerroksen käytäviä sairaalan toiselle puolen ja kun oltiin melkein jo uloskäynnillä huomattiin, että yks kanttiinin tarjoilija oli seurannu meitä sinne asti. Oli pakko antaa numero, ku ei ois muuten päästy siitä kaverista. Näin lopussa aattelee, että sama antaaki ku ei tarvi enää kauaa kestää. Ollaanki saatu sitte semmonen riesa tästä tarjoilijakaverista. Seuraavana päivänä, ku käytiin syömässä, meiän mukaan lähti kanttinista tämä samainen tarjoilija ja sen kaveri ja ei kerrassaan mitenkään meinattu päästä eroon niistä..No yks päivä sitten Kaisu vastaa yhteen niistä monista puheluista ja tämä tarjoilija ei sano muuta kuin hello ja alkaa itkemään…Margareetalla ja Teijalla on ollu kans kivoja kokemuksia. Teijaa ahdistelee aina yks samainen mies..Tulee aina trotron ikkunasta lääppimään ja on saanu mojovan pusunki poskelle. Ei oo Margareetakaan säästyny pusuilta. Viime viikonloppuna  saatiin tyttöjen kans seurata tien toiselta puolelta, ku yks mies piti Margareetaa kovassa otteessaan. Oltiin jo lähössä auttamaan, kun Margareeta ite ei pystynyt otteesta irtaantumaan kun toisessa kädessä oli jäätelö ja toisella olalla laukku. Joku nainen tuli auttamaan. Ja mies halus lähteä saattamaan Mankan tien yli ja tuli pusua ja tuli halausta ja ai että…Obinini (musta) huutaa ”Kiss baaku”, joka tarkoittaa ”yksi pusu”.  Obroni (valkoinen) huutaa ”Deebi, Deebi kiss baaku”, joka tarkoittaa ”ei yhtä pusua”.  Kyllä hätä sanat keksii. Margareeta on edelleenki twi-nero, jopa hätätilanteessa huutosanat on twiiksi. Margareetalla alkoi tosiaan kolmen viikon pääsiäisloma. Heti ekana lomapäivänä kolme eri miestä kysyi, meneekö kanssaan naimisiin ja seuraavaksi kysymys kuuluu, miksi.

Ollaan säästytty tähän asti muuten varkauksilta, mutta Kaisulta vietiin tällä viikolla puhelin. Oli salakavala kaveri. Luultavasti se vietiin trotroa ootettaessa. Työpaikalla alkoi heti hirveä holhous. Pomo anto vinkkejä, miten tavaroista pidetään huolta ja mihin tavarat kannattaa laittaa. On tullu huomattua, että näillä onkin keinoja piilottaa tavaroita nimittäin monet naiset säilyttää rahaa, puhelimia rintojensa välissä. Tänään tuli apteekkiin isorintainen nainen, joka tyhjensi rintojen välistä rahansa tiskille.

Kaisu nosti rahaa neljäsataa cediä stadiumin automaatista ja samallain kävi ku Margareetallakin alussa, rahat lähti tililtä, mutta seteleitä ei automaatti antanu. Muuten meillä on menny tosi hyvin. Tuntuu, että ollaan oikein turvallisissa olosuhteissa täällä. Turvalliseksi siitä monesti tekee sekin, että aina on ympärillä ihmisiä. Ja jos jotakin kaplakkaa tapahtuu niin yleensä aina joku on auttamassa. Täytyy sanoa, että ei olla varmaan koko kahden ja puolen kuukauden aikana oltu sellaisessa paikassa, jossa ei muita ihmisiä olis.

Oltiin ajateltu, että riittäis tämä sairastelu. Eve on saanu sairastaa meiän kaikkien puolesta.Mutta toisin kävi, koska Margareeta teki reissun KNUST-sairaalaan ja joutui viipymään siellä yönkin. Eve tuli herättää aamuyöstä neljän viiden aikaan Kaisua ja Teijaa, että Margareetalla on tosi kipeenä maha. Eve seisoi ensin hiljaa, ku ei uskaltanu heti meitä herättää.. Teija luuli Eveä Kaisuksi ja ihmetteli, miten Kaisu voi olla sängyssä. Margareeta oli tosi kipeenä ja siinä me mietittiin, mitä tehhään. Kofi oli jo hereillä ja oli jo kolmen aikaan ihmetelly, että mitä ääniä täältä meiän huoneista kuulu. Soitettiin pientä apua Suomesta ja kysyttiin Kofin ja Franceksen mielipidettä. Potilas vaikersi niin kovin, ettei tienny onko umppari tulehtunu vai mikä on. Kofi  lähti viemään Margareetaa sairaalaan ja Eve ja Kaisu lähti tulkiksi ja tueksi.  Kofi yliopiston dekaanina sano painavia sanoja ja Margareeta pääsi jonojen ohitse ja melkein suoraan lääkärin vastaanotolle. Siinä vaiheessa kaikki onnistu melkein paremmin kuin Suomessa. Lääkärin huoneessa Margareeta oksensi altaaseen kivun vuoksi. Lääkäri epäili umpisuolentulehdusta ja myös malariaa. Evellä alko heikottaa sairaalaolot ja lähti huoneesta pois. Margareeta ja Kaisu siirtyivät konsultointihuoneeseen, jossa Margareetalta otettiin verikoe ja sai injektiona kipulääkettä. Sitten Margareeta kuskattiin pyörätuolilla naisten osastolle. Naisten osastolla pääsi sitten huoneeseen, jossa oli vaan yksi muu potilas.  Lääkäri tuli kysymään meiltä sellasia lappuja, jota meille ei ollu annettu. Ja sen jälkeen ei lääkäriä sitten nähtykään. Meille sanottiin, että lääkäri on tulossa. Tunteja ootettua kysyttiin, mikä on homman nimi. Hoitaja sanoi nauraen vaan, että ei lääkäri enää tänää tule vaan obronin on jäätävä yöksi ja huomen aamulla pääsee mahaultraan. Hoitajien hoitomotivaatio oli aivan hukassa. Potilasta ei kutsuttu nimellä vaan obronina. Kaisu antoki hoitajille palautetta jossaki vaiheessa nuivasta suhtautumisesta potilaisiin. Meille sanottiin, että ultra on yhdeksän kymmenen aikaan aamulla. Asennoiduimme jossain määrin jo siihen, että yheksän kymmenen aikaan voi olla siinä joskus pari tuntia siitä eteenpäin. Loppujen lopuksi aikataulu heitti noin kolmella tunnilla eikä kukaan pyydelly anteeksi. Vaikka täällä on totuttu ja opittu kärsivällisyyteen niin rajansa on silläkin. Aina sitä saa päivitellä tätä This is Africa- meininkiä. Sairaalassa oli vierailuajat ja Kaisu saikin portinvartijan vihat moneen otteeseen: ”taasko sinä täällä olet, ei ole vierailuaika”. Loppujen lopuksi se ei enää jaksanu hermota. Margareeta kuskattiin pyörätuolilla (pakko mainita pyörätuolin modernius: valkoinen puutarhatuoli renkaiden päällä) ultrattavaksi. Ultrajonossa sisälle pääsi jollaki ihmeen logiikalla eli käytännössä jos ei uskalla sanoa mitään ei pääse koko päivänä. Väliin ei tunnu olevan minkäänlaisia sääntöjä tai ainakaan niitä ei kukaan noudata ja yhtäkkiä pöytään pläjäytetään ihmesääntöjä. Se on huomattu töissä ja tuolla sairaalassakin.. Tulokset lopulta saatiin ja mistään ei löytynyt mitään normaalista poikkeavaa. Selittämätön mahakipu on jatkunut vielä näin kotiin palattuakin. Tämän jälkeen KUKAAN ei enää sairastu.

Täällä on tottunut voimakkaaseen saarnaamiseen ja rukoiluun. Se näkyy kaikkialla niin koulussa kuin kaduillakin. Myös sairaalassa Margareeta sai heti aamutuimaan tuntemattoman vierailijan, joka esittäytyi papiksi. Pappi kysyi, onko Margareeta sairas ja haluaako hän, että hänen puolestaan rukoiltaisiin. Papiksi esittäytynyt piti aika kovaan ääneen voimakkaan rukouksen ja loppupuolella painoi sairaan otsaa kahdella sormella. Uskonnollisuuteen on tottunut ja ollaan esimerkiksi totuttu siihen, että rukouksen loputtua kaikki sanoo amen. Muuten saa ihmetteleviä katseita.

Meillä on täällä niin loistoporukka. Meillä on ollu aivan älyttömän mukavaa keskenämme. Yhteistyö toimii ja ollaan  kuin yhtä perhettä täällä. Ollaan saatu kaikki muutki trotrossa istuvat nauramaan. Jos sanoo jotain twiiksi, saa ihailevia huudahduksia ja naurahduksia. Harmi kun tähän ei voi lisätä äänitehosteita. On täällä oleminen vaan niin mukavaa, että vaikka Kaisu ja Margareeta eilen sairaalasta palattuaan katsoivat jo lentolippujen hintoja, ei täältä kuitenkaan ennen eräpäivää haluais lähtä pois. Toisaalta lähtö kauhistuttaa. Tulee niin kovasti ikävä monia asioita ja me ollaan niin konkareita täällä.

Kaisu haluaa tietenki Suomeen. Margareeta seuraa uskollisesti perässä, tietenkin. Evestä ei pysty sanomaan. Teija jää tänne.

Eve kirjottaa:

Enpä oo blogiin kirjotellu aikoihin. On tullu tässä välillä sairastettuakki ihan kiitettävästi. Nyt oon niin mielissään, ko oon ollu viikon terveenä. On taas pystyny nauttiin tästä elämästä täällä, jota ei enää niin hirveenä edessä ookaan. Enää tämän jälkeen lääkkeenvalmistusosastolla viikko ja apteekilla kaks viikkoa. Töihin on kyllä nyt jo tottunu hyvin ja siksi siellä onki ollu mukavampaa. Apteekilla työkaverit on jo niin tuttuja, että oottaa jo, että niitä taas näkee.

Tänä viikonoppuna ollaan oltu Kumasissa. Ollaan uitu altaalla ja eilen tehtiin suomalaista ruokaa Nooran ja Tuulian kans (asuu Afiduasessa, 40 km Kumasista). Käytiin ostaan torilta vihanneksia ja hedelmiä ja yhestä paremmasta ruokakaupasta jauhelihaa. Ei ollu ihan samanlaista ko Suomessa, nimittäin tais olla makkaraaki vähän seassa . Tuntu melkeen, että Suomessa ois ollu, ku oli niin paljon suomalaisia laittamassa ruokaa meijän keittiössä. Ruoka maistuki sitte paremminki ko hyvin. Lihapullia, perunoita, salaattia. Jälkkäriksi mangoa ja ananasta.

 Helle varmaan uuvuttanu meijät pahemman kerran, ku ollaan naurettu tänä viikonloppuna millon missäkin ja millon kenellekin. Trotrossaki riemu revenny useampaan otteeseen ja ollaanki sitten naurettu yhessä paikallisten matkustajien kanssa. Täällä ihmiset saa kyllä niin iloseksi puhumalla tviitä muutaman sananki ja sieltä tuleeki sitte liuta kysymyksiä tviiksi, mihin sitten ei osaakaan vastata tai vastaa väärään kysymykseen.

Ku kerta ollaan alettu kokkaileen, ni pitihän se tänäänki paistella paistinpottuja ja lättyjä. Täällä kaikki vähänki suomalaisentapanen maistuu kyllä niin hyvältä, ku ei oo niin pitkään saanu suomalaista ruokaa. Oon kyllä niin monesti haaveillu jauhelihakastikkeesta, lehtipihveistä, perunamuusista, makaronilaatikosta…

Uskomatonta, että oon enää yhen viikonlopun Kumasissa. Pääsiäisen aikaan lähetään Fetelle, meren rannalle lomaileen. Ens viikolla tuleeki mun sisko ja sen kaveri Suomesta ja me lähetään Margareetan kans viikonlopuksi Accraan. Ootan kyllä niin innolla. 

Minäpäs koitan nyt päivittää vähä tätä meidän plokia. Mulla tämä on jäänyt niin vähäiseksi. Mutta nythän mulla on aikaa, kun pääsiäisloma alkoi. Saan olla kolme viikkoa kesälomalla ja ottaa kaiken irti tästä maasta.

Tänne ollaan kyllä kotiuduttu niin, ettei sitä ees väliin muista millasta se Suomen elämä oikeen onkaan. Pitää väliin laittaa oikeen tietoisesti turistin silmälasit päähän ja koittaa katella tätä menoa. On tää vaan niin erinlaista kuin Suomen elo. Kyllä minä ainakin nautin, kun saan elämästäni kolme kuukautta elää jotain tällaista ihan erillaista. Kyllä arvostus moniin asioihin on kasvanut ja asioita näkee niin erissä valossa. Mutta kyllä arvostan myös sitä, että tällainen kulttuuri on olemassa. Meno tuolla keskustassa on kuin torilla ja porukkaa on ihan älyttömästi. Meno on sellasta lepposta.

Jos nyt vähän kertoisin mitä sitä ollaan tehty. Viime viikonloppuna oltiin Accrassa. Viikot menee töissä, kankaita ostellessa, vaatteita teettäessä, yliopiston altaalla uiden ja arskaa ottaen ja paikallisten kans jutellen. Todella nopeaa täällä kyllä viikot menee. Kyllähän tällasta lepposta elämää vois elää pitempäänkin, vaikka onhan se mukava palata takas Suomeenkin. Täällä ei oo niin justiin aikataulun eikä monen muunkaan asian kans. Ollaan kyllä opittu tämän maan kulttuuria, vaikkakin väliin voi olla tilanteita ettei oikein tiedetä miten pitäs toimia, mutta ihonväri antaa väliin onneksi anteeksi.

Töissä on mennyt ihan mukavasti. Saksalainen työkaverillani, joka oli työharjoittelussa loppui työt. Eli kun palaan pääsiäislomalta, mulla on 4 päivää töitä, ennen kotimatkalle lähtöä. Toisaalta ihan mukava kun saa yksin toimia. Hänestä on kyllä ollut valtavan suuri apu, koska osa opettajista ei osaa kuin tviitä tai jos puhuvat englantia niin sitä on vaikea väliin ymmärtää. Joanna on sitten selventänyt mulle. Muutenkin hänen puheen kautta olen oppinut englantia paremmin, mitä kenties olisin voinut oppia paikallisten kautta. Me ollaan Joannan kans pidetty yksilöterapioita (puhe- ja fysio/toiminta) ja olemme vetäneet liikunta/harjoitustunteja. Olen saanut tuoda omaa näkökulmaa harjoitustunteihin. Koululla ei ole juurikaan valmiita välineitä tuntien pitämiseen, mutta niihin vähäisiin on tottunut ja niitä on sitten käytetty.  Täytynyt olla väliin luovana ja keksiä. Suomessa tottui siihen, että oli välineitä joitten kautta pystyi keksimään mitä voisi harjoitella.

Meitä on ollut nyt kolme oproonia siellä koululla. Väliin olemme olleet vain kolmestaan toimistolla ja pelattu. Afrikkalaistyyliin tosiaan kuuluu sellainen toiminta, jota kutsuttaisiin Suomessa laiskotteluksi. Ei kukaan ole moksiskaan, vaikka työpäivän aikana joku nukkuiskin. Ehkä hellekin tekee sen, että monet ovat niin väsyneitä. Saa nähä miten sitä Suomessa osaa sitten tehdä töitä, kun täällä sitä on sanan varsinaisessa merkityksessä joutunut vaan olemaan, kun ei ole ollut mitään tekemistä. Opettajilla on todella monesti kokouksia, jolloin kaikki oppilaat viedään katsomaan televisiota. Silloin lasten täytyy olla ko. tilassa, eikä heidän kanssaan voi tehdä mitään, joten se on sitten itellä luppoaikaa vaan. Alussa ihmettelin, kun porukka oli vaan eikä kukaan tehnyt mitään. Suomessa olen tottunut siihen, että jos ei ole tekemistä ja itse ei keksi mitä tekis niin sitä kysytään. Pomo vaan meinas kun kysyin mitä oikeen voisin tehä, että istu. Sitä sit on tehnyt työtä käskettyään. Väliin työpäivät ovat olleet hyvin turhauttavia, jos ei ole voinut opettajien kokouksien tai muun vastaavan vuoksi tehdä mitään oppilaiden kanssa. Joannan kans sit on saatettu käydä ostamassa jotain syömistä läheisestä katukeittiöstä.

Tänään en tiennyt mihin oikein lähtisin. Sitä kun on lomalla niin voi tehdä mitä vain. Ajattelin, että otan trotron ja katon sit miltä tuntuu et mihin sitä suuntaa. Menin ekalla trotrolla Tekanalle (paikka, jossa vaihdetaan trotroa, mutta siellä on myös kauppoja ja katukeittiöitä jne.) Ajattelin et vois syödä jotain. Eräästä katukeittiöstä sit ostin paistettua Jamia (perunan tyyppistä) Menin sit ”torin” laitamalle syömään. Olihan se varmasti näky ku oprooni istuu yksin ja syö. Muutama tulikin siihen huolehtiin, että aurinko paistaa kuumasti, että pitää mennä varjoon. Täällä kyllä sanotaan jos halutaan huolehtia jostakin. Suomessa se ois sitä, että katotaan ku halpaa makkaraa eikä puhuta. Arvostan kyllä paikallisten avoimuutta. Kävin sitten kattomassa Teijaa, kun se oli Bandin-apteekilla töissä. Siellä työntekijät ties mikä mun nimi on ja pyys tiskin taakse istuun. Sano Teijalle, että ota sille tuoli. Oli kyllä mukava nähä hetki sitä menoa oikeen paikallisen apteekin tiskin takkaa. Hyvin lepposta näytti olevan. Työkaverit jutteli keskenään ja väliin palveli asiakkaita.

Tässä meidän kodin lähistöllä olevat asukkaat on jututtanut meitä ja tuolla kun kävelee niin saattaa kaukaa kuulla kun ne huutaa Abenaa (se on mun Ghanalainen nimi) ja kyselee kuulumisia. On kyllä ollut, mukava kun ne ovat ottaneet meidät tänne niin oman kylän asukkaiksi.

Ollaan tosiaan vähän opittu paikallista kieltä. Eilen kun istuin trotroon niin siihen tuli viereen istumaan sellanen vähä vanhempi nainen. Se sit kysyi kuulumisia ja et mikä mun nimi on. Vastasin tviiksi ja sanoin mun Ghana-nimen. Kaikki trotrossa istuvat rupes iloitseen, että oproni osaa tviitä ja sen nimi on Abena. Myös soppailemassa kun joutuu väliin keskustelemaan hinnasta, kun niin useasti tulee opronilisä ja lopulta myyjä saattaa yrittää näyttää, ettei ole oikein tyytyväinen loppuhintaan. Sit siihen kun sanoo tviiksi kiitos niin kyllä hymy nousee huulille ja vieressä olevatkin myyjät riemastuu.

En nyt oikeen osannut kirjottaa mitään kovin nasevaa, mutta koitin palasen tästä elosta jakaa teidän lukijoitten kans. Jutut pomppii asiasta toiseen, mutta koittakaa saada jotain selkoa.

-Margareeta-

Taas tämä sama kaveri päivittää.. Oon tykänny olla sairaalassa leikkausosastolla ihan tosi paljon. Työkaverit on tosi kivoja. Saanu aikaseksikiki jotain. Päivät on menny nopeesti ja työkaverit on auttanu ja oon oppinu paljo enemmän ku aikasemmin. Oon tehny samoja hommia ku farmaseutit: laskenu annostuksia ja toimittanu lääkkeitä yms. Mukava mennä sinne taas maanantaina. Kaikki työkaverit ottaa mut niin iloisella mielellä vastaan ja lähettää mut kotiin mukavin sanoin.

Haluan kertoa näistä ihmisistä, ku nyt niitten kans on ollu enemmän tekemisissä. Uskonto on kaiken yläpuolella suurimmalla osalla ihmisistä. Kaiken ne perustaa sen päälle ja puhuu todella avoimesti uskostaan..Täällä on small talk-kulttuuri. Satoja satoja kertoja on törmänny samoihin kysymyksiin, uppo-outojenkin kysymänä: How are you? Where are you staying here? Are you student? How do you see Ghana? ..Ghanalaiset lähestyy hyvin estoitta ja avoimin mielin tuolla kaduilla, mutta työpaikalla taas monet lämpenee hitaasti. Pitää ite olla aika aktiivinen, kysellä ja virittää keskustelua. Mutta sitten ku ne lämpenee niin ne kans lämpenee. Mää löydän aika paljo samaa näistä ghanalaisista ku savolaisista. Saman lepposen asenteen ja sen, että aina ei välttämättä kovin suoraan sanota mitään. Täällä ihmiset tekee täyttä päivää töitä. Mutta se töitten tekeminen on samalla vapaa-ajanviettoa. Työn ohessa samalla nautitaan sosiaalisesta elämästä. Puhutaan elämän iloista ja suruista. Ja huumori on mukana. Työkaverit saattaa kesken työpäivän lähtee hoitamaan asioita pankkiin, kauppaan yms. Yks päivä meiän työkaveri lähti meiän kanssa kangaskauppaan..Täällä on huomannu, miten sosiaaliset suhteet menee aina kaiken muun edelle. Jos joku tuttu tulee kadulla vastaan ei koskaan vastata, että hei sori mulla on nyt kiire tai mulle pitää keretä sinne ja sinne. puhutaanpa joskus myöhemmin paremmalla aikaa. Täällä ei oo tietoakaan siitä Suomen hektisyydestä ja ainaisesta suorittamisesta. Suomessa aikataulut on niin jämptit ja mikään ei oo flexible. Tyttöjen kans just puhuttiin, että täällä se ei oo semmosta pää kolmantena jalkana menemistä koko ajan. Suomessa suurin osa ajasta se on semmosta, että pitäs muistaa tehä sitä ja tätä ja mennä sinne ja tänne. Tiiän jo valmiiksi sen, että tuossa suhteessa Suomessa oottaa mua kulttuurishokki.

Mää elän täällä yöllä ja päivällä. Voi tuota mun huonekaveria, joka aina joutuu heräileen mun jutteluun. Yks ilta, ku lopetettiin Teijan kans juttelu nii Teija sano, että jatketaan kohta juttelua sit..Taitaa olla malarialääkkeen syytä. Onneksi en oo nähny enää niitä miehiä ja muita mitä alkuaikoina sain vieraiksi.

Iina on ollu meiän kans vierailulla Accrasta. Eilen käytiin kulttuurikeskuksessa ja syömässä ja rötvättii iltaa. Tänää käytiin Bosomtweellä vähän piknikillä ja vesillä..Tänä iltana aikomus tehä pannukakkua.

Kaisu päivittää:

On kiva kuulla, että monet monet muistaa meitä ja lukee tätä blogia. Kiitos lukijoille.  Täällä olo alkaa olla puolessa välissä, vielä seittemän viikkoa edessä. Kumasin kaupunki on jo aika tuttu, vaikkakin niin iso tämä on, että ei me koskaan tätä saaha kokonaan koluttua. Nyt täällä eläminen on jo niin normaalia, ettei enää niin paljoa ihmettele ja päivittele vastaantulevia ihmeellisiä asioita.  Ei ole mitkään parhaat vapaa-ajanviettomahdollisuudet täällä. Ainoo minne voi vähän mennä karkuun ja nauttiin on tuo yliopiston uima-allas. Tänään mentiin clinical meetingin jälkeen uusimaan viisumit, ei ois selvitty ilman Kofia. Ku kiiteltii avusta niin Kofi vastas, että oon teiän Ghana-isä ja haluan huolehtia teistä. Uskomaton mies. Niin laajasydäminen ja ymmärtäväinen. Enkä kyllä ihmettele, että on dekaanina yliopistolla niin pätevä kaveri.  Viisumiuusinnan jälkeen mentiin uima-altaalle. Palloteltiin veessä Even ostamalla pallolla. Paikalliset tuli mukaan. Kiva olla paikallisten kans, kyllä ne ihmiset on niin suuri osa tätä kaikkea. Ne oli oikeen kivoja, eikä etes yrittäny mitään yhteistietoja kysellä. Voi olla että pääsen lentopallopeleihin mukaan. Kuulemma pelaavat yliopiston kampuksen kentällä. Vois mennä joskus mukaan.

Täällä on alkanu jonkinmoinen sadekausi (ilmeisesti vähän tavallista aikasemmin). Melkeen joka päivä on nyt satanu, illasta yleensä alkanu satamaan. Toissa yönä saatiin kokea kunnon ukonilma. Salamointi oli niin tiuhaa, että ulkona oli koko ajan valot päällä. Jyrinä oli aivan korvia raastavaa ja niin repeilevää. Minä nukuin Teijan kanssa meiän huoneessa ja teija tuumas, että jos tää ei kohta lopu niin tuun hulluksi ja samaa mieltä olin ite. Täytyy sanoo, että pelotti kovasti, vaikka ei yleensä pelota niin helposti. Tytöt toisessa huoneessa oli toisessa huoneessa käsi kädessä aatellu, että onneksi me ollaan samassa huoneessa ku Kaisu menis varmaan ikkunasta kattoo ihan mielissää eikä pelkäis ollenkaan. Väärään osu. En minäkään ihan kaikkea kestä. Frances sano, että se oli tavallista kovempi ja että senlaisia myrskyjä on täällä harvoin. Varmaan ukkonen rikko meiän netinki muutamaksi päiväksi.

Oon ollu nyt viimeisen viikon avo-apteekilla. Ollu ihan loistava viikko siellä. Tiistana otin yksinäni vastaan varmaan viis asiakasta. Sattu aika helppoja tapauksia. Aika vaikeeta tuolla on toimia itekseen, koska twiitä ei oo tarttunu pääkoppaan ku ihan perusjuttuja..  Työkaverit on vaan aina kivempia. Ollaan juteltu monista asioista ja semmosistakin asioista, mitä työkaverit suomessa ei koskaaan ikinä tulis multa kysymään. Eniten oon työskennelly Jenniferin ja Robertan kanssa. Niitten kans on niin mukava olla, ku ne ottaa koko ajan huomioon meiät. Sitten siellä on yks Clarys, joka on oikein äidillinen...Täällä meillä on muodostunu semmonen legenda tuosta naisten koosta...Varmaan aikasemminki kirjotettiin, että täällä ihannoidaan vähän kookkaimpia ja lihavempia naisia. Se on sen merkki, että on rahaa. Ja on saanu sit kuulla siitä, että ei oo ihan pienin ihminen. Täällä se pitää ottaa kohteliaisuutena ja kiittää Thank you jos joku sanoo että "obolo".

Kyllä tää elämä täällä on aika huoletonta erityisesti sillon ku ei oo sairaalalla. Loma suorastaan. Huomenna pitäs alottaa leikkausosastolla. Kyllähän tuo sairaalaki menee, on sielläki välillä mukavaa. Työkaverit sanelee tosi paljon, miten paljo osastosta tykkää. Oon kyllä saanu sairaala-apteekista aika hyvän kuvan. On ollu opettavaista käydä osastokierroilla. Konkretisoitunu monet asiat.  Täällä kliininen farmasia todellakin on paljon kehittyneempää. Sairaalassa farmaseuteilla on suurempi rooli lääkityksen suhteen ja farmaseutti voi vaikuttaa hoitopäätöksiin. Lääkärit myös kyselee farmaseuteilta osastokierroilla ja usein yhdessä mietitään asioita. Lääkärien ja hoitajien kans tehdään paljon enemmän yhteistyötä kuin Suomessa. Farmasian asiantuntijuutta arvostetaan.

Huomenna saahaan vieras Accrasta. Iina tulee meiän luo viikonlopuksi. Menee tuohon naapurihotelliin yöksi. Täytyy kehitellä jotain kivaa tekemistä. Ens viikolla mennään taas käymään Accrassa.